Walt Whitman: Kirje leiriltä (suom. Uuno Kailas)

Walt Whitmanin runo, joka yhdistää Keskilännen viljelyidylliä ja sisällissodan tragediaa. Kumpikaan miljöö ei ole keskeistä länkkärien sisältöä, mutta ei tällaisessa blogissa tarvitse ollakaan.

»Tule vainioilta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti — pojaltasi on tullut kirje.»

Katso: on syksy.
Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset
huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,
omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.
(Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?
Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset surisivat äsken?)
Korkealla kaiken yllä — taivas, niin tyyni,
niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;
ja taivaan alla on myöskin kaikki tyyntä, elävää ja kaunista — ja farmi kukoistaa.

Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;
mutta tule vainiolta nyt, isä — tule, tyttäresi huutaa sinua;
ja tule ovelle, äiti — tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.

Äiti, hän rientää minkä ehtii — jalat vapisevat — se tietää pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.
Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta — oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään — mustat läikät tanssivat —
hän käsittää vain tärkeimmät sanat, katkonaisia lauseita.
— »Osunut rintaan, ratsuväkihyökkäys, makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian.»

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.

»Älä sure niin, rakas äiti» (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
»Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian.»

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut,
ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan — yöllä hän koettaa nukkua, herää usein
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä —
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

Suom. Uuno Kailas. Teoksesta Uni ja kuolema. WSOY 1931. Alkuperäinen runo "Come up from the fields, father" löytyy esim. täältä.