Amerikan-kävijä Uteliaan romaanissa Kuussa (1952)

Kaisu-Mirjami Rydbergin sisällissotaa sivuassa  humoristisessa pienoisromaanissa
Kuussa (Kansankulttuuri, 1952; julkaistu nimellä Utelias) tavataan amerikkalainen demokraatti. 

Mikael Rutanen: runo Pohjois-Minnesotan kesäjuhlaan Cloquetissa 1916

Kirjasta Murrosajan lauluja,
Amerikan suom. sosialistiset kustannusliikkeet, 1924.
Suomalaiselle siirtolaiskirjallisuudelle on ollut ominaista,
että Suomen ja Pohjois-Amerikan luontojen
samankaltaisuutta on korostettu. 

Naisten siirtolaisuudesta

Ylen sivuilla kiinnostava juttu, joka tosin kertoo lähinnä 1900-luvun alusta ja suurista Keskilännen kaupungeista sekä Kanadasta.

Kanadalainen piisami Yrjö Kokon Pessissä ja Illusiassa

Yrjö Kokon satu- ja fantasiaklassikossa Pessi ja Illusia (1944) tavataan monenlaisia eläimiä, joista yksi tulee Pohjois-Amerikasta. Kohtauksessa näkyy hyvin se, miten monenlaisissa yhteyksissä fiktiosta tietoteoksiin korostettiin Yhdysvaltojen pohjois- ja kaakkoisosien sekä Kanadan samankaltaisuutta Suomen kanssa. Samanlaisia kohtauksia on vaikkapa Erik Munsterhjelmin Kanadan erämaihin sijoittuvissa mainioissa muistelmateoksissa. Sama näkyy myös tämän blogin toisessa Finalaska-aiheisessa postauksessa. - Piisamin repliikeissään esittelemä "Whisky-John" on tosiaan vanhentunut nimitys kanadalaiselle jyrsijälle, se on muunnelma alkuperäisasukkaiden sanasta "ouiscachon", joka ääntyy tietysti kuin "Whisky-John". 

Puron vastapäisen rannan vedenkalvoon ilmestyi rivi ilmakuplia ja vedenpinnassa näkyi loivia laineita kuin olisi hauki uinut veden alla. Kohta huomasikin närhi keskellä suvantoa veden alla uivan ojamyyrää muistuttavan eläimen, joka kuitenkin oli paljon suurempi. Suvannon yläpuolella kääntyi eläin yhä veden alla uiden ja lähti pyrkimään puroa ylöspäin. Jonkin matkan päässä se kohosi veden pinnalle ja kiipesi laakealle kivelle suussaan äyriäinen, joka läiskytteli kiivaasti pyrstöään. Eläin ravisteli turkkiaan ja vesi valui siitä kirkkaina helminä. Näki kaikesta, että tuo eläin liikkui kuin kotonaan vedessä.
Närhin uteliaisuus kasvoi, sillä se ei tuntenut eläintä. Tällä oli litteä karvaton häntä. Se ryhtyi syömään rauhallisesti äyriäistä, ja auringon säteet saivat sen ihmeen kauniin tumman turkin hehkumaan kuin kiillotettu kupari. Eläin ei ollut paikkakunnan asukkaita, mutta sittenkin se käyttäytyi tyynesti ja rauhallisesti kuin kotonaan. Näki että se oli tottunut liikkumaan maailmalla.

(...)

[Närhi] lähestyi tasajalkaa hyppien eläintä, nytkäytti pyrstöään, kohotti töyhtönsä pystyyn ja sanoi:
- Garrulus, nimeni on Garrulus, sillä närhillä oli tapana esitellä itsensä tieteellistä nimeään käyttäen. Se oli sen mielestä hienompaa.
Vieras ei näyttänyt ensin olevan tietävinäänkään närhistä, mutta viimein se vilkaisi sivulleen ja sanoi:
- Musquash, minun nimeni on Musquash, you know. Puhuessaan näytti vieras kahta paria mahtavia hampaitaan, joista huomasi sen kuuluvan jyrsijöihin. - Huomasin teidät jo tuolla puun oksalla. Vieras värisytteli pitkiä kuonokarvojaan.
- Hauska tutustua, hauska tutustua, sanoi närhi iloisella äänellä, vaikka hän oli hiukan nolo, koska vieras sanoi huomanneensa hänet jo lepän oksalla, vaikka närhi oli luullut istuvansa siellä huomaamattomana. - Näytätte olevan uusi tulokas, sanoi närhi ja hyppäsi pari askelta lähemmäksi vierasta. - Tervetuloa paikkakunnallemme.
- Thank you, sanoi eläin. - Sen pari viikkoa, jonka olen oleillut tässä purossa, olen viihtynyt kohtalaisesti. Täällä on ollut paljon maukkaita äyriäisiä. Siinä suhteessa nämä ovat suorastaan suurenmoisia metsästysmaita.
- On ilahduttavaa kuulla, että viihdytte paikkakunnallamme, sanoi närhi.
- Kotimaanne on muutenkin miellyttävä, jatkoi vieras. Tämä muistuttaa suuresti järvineen ja jokineen kotimaatani Kanadaa. Huomasitte kai nimestäni, että olen amerikkalainen? Ehkä ette sittenkään huomannut, sillä nimeni Musquash on intiaanien kieltä. Jenkit, nuo tulokkaat, ovat antaneet meille loukkaavan nimen muskrat, jota saksalaiset ovat sitten apinoineet sanomalla meitä nimellä Bisamratte. Se ei ole kyllä mikään ihme, sillä emme ole viihtyneet ollenkaan Saksassa. Turkkimme pilaantui siellä tavallisen rotan tasolle.
- Sepä ikävää, sanoi Närhi.
- Ehkä te suomalaiset tahtonette olla kohteliaampia. Täällä meidän turkkimme kehittyy niin hyväksi, ettei olisi liikaa, jos te käyttäisitte meistä lempinimeämme pikku majava tai ainakin piisami.
- Mielihyvin, herra Biisami, sanoi Närhi.
- Suokaa anteeksi herra Garrulus, vaikka olenkin ehkä liian tuttavallinen, mutta te muistutatte erästä minun hyvää lintututtavaani, Kanadan närheä.
- Sehän on päinvastoin hauskaa, sanoi närhi vilpittömästi.
- Ehkäpä, mutta se tuttavani on aika veijari. Kanadassa käytetään hänestä pilkkanimeä "Whisky-John", eikä sellaista huiputtajaa ja varasta ole koko maailmassa. Amerikassa näet kaikki on suurempaa, parempaa tai pahempaa kuin missään muualla maailmassa. The biggest in the World, kuten sanotaan, ja kyllähän Whisky-John on sentään huippu kaikessa. Sen on onnistunut ihmistenkin keskuudessa luoda itselleen taikamaisen kunnioituksen sädekehä, jota hyväkseen käyttäen se varastaa ihmiseltä kalat pyydyksistä ja leipäpalan suusta.
- Onkohan Whisky-John sentään aivan voittamaton, sanoi närhi ajatellessaan monia nokkelia varkauksiaan kana-aitauksissa.

(Myöhemmin biisami rakentaa Pessille ja Illusialle talviasuttavan majan ja kehuu, että se on "rakennettu amerikkalaisen biisamin talviasunnon piirustusten mukaan". Biisami toivoo, että "majanne olisi mainosta amerikkalaiselle rakennustaiteelle ja olisi omiaan lähentämään Amerikan ja maanne suhteita toisiinsa".)

Finalaska - unelma suomalaisesta osavaltiosta

Vastapainon katalogista, syksy 2017

Arto Melleri: päiväkirjamerkintä

Martti Anhava kirjoittaa Arto Melleri -elämäkerrassaan Romua rakkauden valtatiellä (2011), miten nuori Melleri oli pantu opettamaan halvaantuneelle Adolfiina-mummulleen lukemista. Kun mummu oli edistynyt, Melleri laittoi hänet lukemaan James Fenimore Cooperin Viimeistä mohikaania ja käski opettelemaan intiaanisankarin nimen Chingachgook. Melleri (ja Anhava hänen jäljillään) kirjoittaa intiaanisankarin nimen väärin muodossa "Chincaghkook", jota on jo vaikeampikin sanoa.

Melleri kirjoitti "Tukanleikkuu"-nimisen novellinsa muistiinpanoissa:

Minä, mummo & Chincaghkook! Mummo, 75, hänen ja äidin välillä on valinnut miniän ja anopin jännitystila... se on ohi. Mummo on liikuttava, elää välillä 1900-luvun alkua; kovat elämänkokemukset ovat pyyhkiytyneet hänen muististaan, hän istuu hitaasti liikahtelevassa keinutuolissa, puoliunessa, kirja helmoissaan; auringon valoneliö on siirtynyt seinälle, siritys jota mummo ei enää kuule ympäröi häntä, riehaantuvan kesän värit, meden raskaudesta nuokahtelevat apilat niityllä joka on kuin sinne säntäilevästä valosta, sirityksestä, ja autereen väreilystä kudottu matto (...)

Wild West Finland II

Kansi: Timo Numminen

Julkaisin vuonna 2016 paksun kirjan Wild West Finland (Avain), jossa käsittelin suomalaista lännenkirjallisuutta, toisin sanoen Pohjois-Amerikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta, jossa pääpaino on jännittävällä seikkailulla intiaanien tai cowboytten kanssa. Otin mukaan myös sellaista kirjallisuutta, josta monet ovat jälkikäteen sanoneet, ettei kyse ole oikeasta lännenkirjallisuudesta, kuten Antti Tuurin siirtolaisromaaneja tai 1900-luvun alkupuolen Amerikkaan sijoittuvaa työväenkirjallisuutta. Myönnän, että kriteerit olivat joissain kohdin hatarat, mutta toisaalta yritin myös laajentaa sitä, mitä länkkäreillä ylipäätään tarkoitetaan ja tuoda keskusteluun näkemystä, että myös laadukas valtavirtakirjallisuus - jota Tuurin romaanit ovat, miten tahansa niitä sitten tarkastellaankin - voi olla länkkäri. Juhani Niemen arvostelu tuo esiin, arvostavastikin, pyrkimykseni.

Wild West Finland on laaja, yli 400-sivuinen, mutta siitä jäi silti yli kaikenlaista, jonka joko kirjaa kirjoittaessani unohdin tai josta en tiennyt. Tämä blogi on tehty korjaamaan kirjan puutteita, toisin sanoen kirjoitan tai muuten postaan tänne kirjoista tai yksittäisistä novelleista, jotka olisin käsitellyt Wild West Finlandissa, jos olisin niistä ollut tietoinen. Valikoima on eklektinen, eklektisempi kuin alkuperäisessä teoksessa, sillä otan mukaan myös satunnaisia viittauksia länkkäreihin, kuten nyt jo olemassa olevista postauksista huomaa. Tarkoitus on pikkuhiljaa muodostaa verkosto tai rihmasto, joka osoittaa, että länkkärit ovat läsnä kulttuurissamme muutenkin kuin vain varsinaisissa lännenkirjoissa, -sarjakuvissa tai -elokuvissa tai länkkäriaiheisessa musiikissa.