Martti Viitalan Buffalo Bill -sarjakuva

Taas asia, josta en tiennyt mitään! Martti Viitala -niminen kuvittaja ja sarjakuvantekijä teki vuonna 1951 Mantereen sarjakuvalehteen jatkosarjaa Buffalo Billistä. Tässä Timo Ronkaisen juttu Kvaak-sarjakuvaportaalista. Ronkaisen lyhyt arvio: "Viitalan Buffalo Bill on aivan toimivaa ja viihdyttävää, joskin melko yllätyksetöntä peruslänkkäriä. Kiero seriffi apureineen varastelee postivankkureiden rahakuljetuksia, ilkeät roistot kärkkyvät vanhan mainari-Benin kultaa ja muuta sellaista. Osa tarinoista on suhteellisen onnistuneita ja pientä dramatiikkaakin on saatu mukaan."

Ja tässä vielä Kvaakista keskusteluketju Viitalasta, mukana Viitalan lapsenlapsi!

A. Laurila: Kumpi on se oikea

Olen laskenut länkkäreihin mukaan myös niin sanotut northernit, toisin sanoen Yhdysvaltain luoteisosiin, Kanadan länsiosiin ja Alaskaan sijoittuvat jutut, joista useassa kaivetaan kultaa tai muita mineraaleja tai metsästetään. Northern-tarinoiden kantaisänä voidaan pitää Jack Londonia, jonka teoksista osa lasketaan länkkäreiksi. Pulp-lehdissä ilmestyi paljon northern-juttuja, ja niihin erikoistui esimerkiksi James B. Hendryx, jonka muutamia novelleja ilmestyi suomeksi Seikkailujen Maailmassa. Lisäksi aiheelle oli omat pulp-lehtensä, North-West Romances sekä ilmeisesti ns. tosijuttuja julkaissut Real Northwest Adventures. Elokuvista northerneja ovat vaikkapa Henry Hathawayn Alaskan hurjapäät (North to Alaska, 1961) ja Tex Averyn The Shooting of Dan McGoo (1945), joka taas perustuu löyhästi Robert Servicen kertovaan runoon "The Shooting of Dan McGrew".

Suomessakin northerneja on tehty, esimerkiksi Reino Helismaan nuoruuden novelleissa on useampikin. Erik Munsterhjelmin muistelmateokset kuuluvat myös genreen, kun tarinat sijoittuvat suurelta osin Kanadan pohjoisosiin. Poikakirjoista northern on vaikkapa Tabe Slioorin ensimmäisenä puolisona historiankirjoihin jäänyt Sigurd Laesvirran Lukittu sola (1957).

Löysin nyt yhden northernin, jota en Wild West Finlandissa mainitse - koska en tiennyt siitä ennen tätä. Vaimo alkoi kertoa minulle seuraavasta työtehtävästään: hän kirjoittaa jutun turkulaisesta Silo-vaatetehtaasta (siitä, jolle Olavi Paavolainen keksi mainoslauseen: "Silo luo suloa") ja alkoi selittää, että sen perustaja oli varsinainen työmyyrä, joka ei paljon jaksanut yhteen juttuun keskittyä, kirjoitti muun muassa viihderomaanin. "Mikä nimi?" kysyin. "A. Laurila, Kumpi on se oikea." Guuglasin tämän tietysti heti. Laurilan oikea nimi oli August Laurén (lempinimi Aapo) ja hän asui 1900-luvun alussa Kanadassa ja osallistui myös ensimmäisen maailmansodan taisteluihin vapaaehtoisena (hiukan kuin edellisen postauksen Valto Eetu Kirri). Minulle oli pieni yllätys, että Kumpi on se oikea sijoittuu Kanadaan! Se itse asiassa sijoittuu Baffininmaalle, suurelle saarelle Kanadan ja Grönlannin välissä. On vähän siinä ja siinä, voiko kirjan laskea länkkäriksi, mutta menköön nyt, kun fragmenttien äärellä ollaan. Tosin seikkaileehan Ken Parkerkin eskimoiden parissa muutamassa seikkailussa!

Netistä löytyi A. Laurilan kirjasta myös suhteellisen tarkka juoniseloste ja jonkinlainen arviokin. Pitänee ottaa joskus talteen, jos tulee sopivalla hinnalla vastaan - Martta Wendelinin kansikuva nostaa kirjan hintaa automaattisesti, mutta toivottavasti ei liikaa. Tämä on muuten Wendelinin ainoa länkkäriksi laskettava kansikuva, jos nyt oikein muistan. Muita saa ilmiantaa.

Valto Eetu Kirri: Lännestä länsirintamalle

Turun kaupunginkirjastossa oli nostettu tällainen pikkukirja varastosta pieneen näyttelyyn, ja nimen takia nappasin sen heti. En ollut aiemmin Valto Eetu Kirristä kuullutkaan, mutta hän näyttää ansainneen jopa oman Wikipedia-hakusanan. Lännestä länsirintamalle ilmestyi halpojen viihdekirjojen sarjassa vuonna 1931, ja sen sanotaan olevan ainoa suomalaisen kirjoittama kirja ensimmäisestä maailmansodasta liittoutuneiden näkökulmasta.

Kirjan alussa kuvataan nopeasti ja lyhyesti Kirrin - teos on omaelämäkerrallinen, vaikka varmastikin reunoista pyöristetty (autofiktiota ehkä?) - oleskelua Australiassa ja työskentelyä lammasfarmilla 1910-luvun alussa. Miten Kirri sinne on päätynyt, ei kerrota. Epäonninen rakkaussuhde saa hänet lähtemään merimatkalle kohti Pohjois-Amerikkaa, ehkä Alaskaa. Laiva haaksirikkoutuu ja Kirri onnistuu pelastautumaan pelastusveneeseen. Hän päätyy Luoteis-Kanadaan, Granby Bayn pieneen kaivoskaupunkiin, jossa hän työskentelee muutaman vuoden ajan. Kaivoksella on muitakin suomalaisia, kuten Alec Luoto, joka on kaivoksen dynamiittimies. Luodolle käy lopulta huonosti kaivosonnettomuudessa, jossa Kirrikin loukkaantuu.

Miljöö on leimallinen enemmänkin northerneille kuin varsinaisille westerneille, mutta kaivoskaupungin kuvauksessa on tyypillisiä länkkäreistä tuttuja elementtejä: pieni kylä ja sen ainoa katu, muutamat rakennukset, kylää ympäröivä luonto ("jylhät, asumattomat ylängöt"). Sairaala on kylän hienoin rakennus: "Se kohosi rannalla valkoisena ja puhtaana kuin temppeli kaiken mustan ja rikkinäisen keskellä." Kaivosmaisema on tuttu vaikkapa Eastwoodin Pale Riderista.

"Istuimme kylän 'hotellissakin'", kertoo Kirri, "ja joimme lasin olutta. Väliin juttelimme naisistakin. Ja Alec pienistä rakkausseikkailuistaan iloisesti hymyillen. Mutta 'hotellin' epämääräiset naiset eivät häntä miellyttäneet. Kylässä ei ollut monta naista. Useimmat työmiehet olivat nuoria, naimattomia miehiä. (...) Mutta kylässä oli yksi nuori nainen, joka oli vielä kuvankaunis: kaivosyhtiön sairaalan yöhoitajatar." Tämä nainen, Etelä-Afrikasta kotoisin oleva Elsie, esiintyy pitkin romaania, ja Kirrillä on hänen kanssaan romanssi, joka ei koskaan lopullisesti toteudu.

Lännestä länsirintamalle kuvaa luonnollisesti myös suomalaista siirtolaisuutta ja siihen liittyvää katkeruutta: "(...) täällä on tuhansia, kymmeniätuhansia suomalaisia, jotka ovat juuri yhtä köyhiä kuin 'vanhasta maasta' lähtiessään, jolleivät vielä köyhempiä, ja he eivät pääse täältä koskaan. Niitä on lisäksi köyhäintaloissa, hullujenhuoneissa, vankiloissa ympäri Amerikan." Kirri ei ole työväenhenkinen kirjailija, mutta hän osoittaa kiinnostavaa, joskin individualistista selväpäisyyttä Amerikkaa kuvaessaan. Jokainen pärjätköön omillaan.

Vuonna 1914 alkaa ensimmäinen maailmansota, ja Kirri kuvaa kiinnostavasti amerikkalaisten reaktiota siihen ja saksalaisten väitettyihin hirmutekoihin. Erityisen kiinnostava on kuvaus siitä, miten suomalaissiirtolaiset suhtautuivat sotaan. Kirri oli asunut itse Saksassa aiemmin ja tunsi maan hienona kulttuurivaltiona, jossa ihmiset olivat sivistyneitä, mutta hän ei uskaltanut Amerikassa sanoa maasta mitään myönteistä. Edes "tuplajuulaiset" eivät säästele sanojaan. Kirrin mukaan Duluthissa hirtettiin Saksaa kehuneita suomalaisia vielä aivan sodan loppuvaiheissa. Samalla Kirri kuitenkin sulkee silmänsä sodassa todella tapahtuneilta veriteoilta.

Vuonna 1917 hänet värvätään armeijaan, ja Kirri kuvaa junamatkaa Duluthista Columbuksessa, Ohiossa, sijaitsevalle leirille: "Lojuin mukavasti pullmanvaunumme vuoteella ja katselin hämärtyvään iltaan. Minnesotan lievät aaltoilevat maisemat pienine farmeineen vilahtivat ohitse. Ne muistuttivat usein ilmiselvästi Suomen luontoa. Samanlaisia mäkiä, pieni järvikin ja valkorunkoisia koivuja toukokuun illassa." Sama trooppi esiintyy monissa suomalaisten siirtolaisten kuvauksissa sekä puhtaissa länkkäreissä, jos niissä vain päähenkilönä on suomalainen: Amerikka koetaan läheiseksi juuri samantyyppisen luonnon takia.

Kirri julkaisi tämän jälkeen vielä yhden teoksen, Amerikan vieras, alaotsikolla Kuvauksia Amerikan suomalaisista. Sen kustantajana oli viihteeseen keskittynyt, mutta sodan loputtua neuvosto- ja työväenkirjallisuutta paljon julkaissut SMIA.