Kauppis-Heikin eli Juho Kauppisen (1862-1920) novelli, joka osui silmiini jonkin muinaisen antologian digitoidussa Gutenberg-versiossa. Tässähän ei olla lainkaan Pohjois-Amerikassa, mutta siihen ja sen rajaseutuluonteeseen viitataan pitkin tarinaa. (Näin ko. antologian jollain kirpparilla myöhemmin, mutta en innostunut niin paljon, että olisin ostanut. Ja hintakin taisi olla kova.)
AMERIKKA SAVOSSA
(Asutustarina.)
Matkallani jouduin kerran Amerikkaan. Ei se ollut tuo valtameren-takainen suuri Amerikka, tasavaltaisine hallituksineen, vaan ainoastaan vanha, harmaantunut talo Pohjois-Savon sydänmaalla, jolla myös on sama nimi.
Tämän Amerikan hallitsijat ovat aina olleet yksinvaltiaita, ja jokaisella on ollut etunimenä Pietari. Omin päinsä he ovat käyneet sotaa karhuja y.m. metsässä löytyviä vihollisia vastaan, ja ensimäistä Pietaria oli kunnioitettu arvonimellä: Karhu-Pietari. Toinen Pietari oli ollut samalla kova soiden perkkaaja, oikea korven ukko, eikä häntä nimitettykään sen halvemmalla nimellä kuin Amerikan keisari. Kolmas Pietari peri isänsä arvonimen, vaikka hänen maineensa olikin paljoa pienempi kuin edellisten. Rauhaisan ja juhlallisen näköinen oli tämäkin ukko pitkine tukkineen ja harmaine partoineen. Mennessäni istui hän honkaisen pöydän päässä suuressa tuvassa, puolitusinaa kehrääviä vaimoja tovereinaan. Heti hän nousi vieraan puheille ja vei omaan kamariinsa, jonka pöydällä seisoi jalustalla suuri Raamattu avattuna ja sen lähellä tupakkalaatikko.
Tavallisten alkupakinain perästä aloin udella talon entisyydestä.
— Mistä tämä talo on saanut tuon mahtavan Amerikka nimen?
Huomasin koskettaneeni suotuisaan aineeseen, sillä ukko nauraa myhäytti mielissään ja alkoi kertoa:
— Vaari vainaja se on pannut alkuun niin nimen kuin talonkin. Hän oli tullut tähän Ruotsin vallan aikana, aivan synkän korven keskeen, ja lähtiessään sanonut, että hän menee Amerikkaan. Lehmä ja koira oli ollut elukoita tähän tullessa, ja tuohon tuvan takana kasvavaan koivuun, joka oli silloin ollut aisapuun vahvuinen, sanotaan mummo vainajan kytkeneen lehmänsä.
— Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin ikkunasta katsomaan.
— On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla kaikki muut puut poltetut.
— Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.
— En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä ympäri.
— Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa niin vähästä alusta, huomautin.
— Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä. Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin ihmeeksi.
— Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni toiseen polveen.
— Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä, oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.
Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.
— Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata katsellen.
— Ei sitä kaikille anneta, vahvisti ukko. Ja itse kuvernööri kävi paikan päällä tarkastamassa työalat. Oletko kuullut kertomuksia sen käynnistä?
— En sanottavasti, vastasin saadakseni kuulla asiantuntijalta itseltään.
— Eihän ne ole oikeastaan minkään-arvoisia, sanoi ukko. Ovat vain ottaneet puhuakseen, kun niistä on kummaa, että isä uskalsi puhutella kaikkia ihmisiä samalla lailla.
— Ei taitanut kuvernöörikään pahastua, arvelin.
— Ei ollenkaan, sanoi ukko. Mutta olisi voinut pahastuakin, vaan sanotaan vallesmannin tänne tullessa selittäneen, minkälainen isäntä täällä on.
— Muistatteko, miten isänne otti vastaan kuvernöörin? kysyin.
— Muistan hyvinkin. Muassa olin, kun isä meni tuonne joelle vastuukseen tietä neuvomaan. Tänne ei ollut silloin niinkään selvää tietä kuin nyt ja vielä aitoja välillä. Jalan siitä täytyi herrankin kulkea, vieläpä kiipeillä aitain yli. Kysyi se isä ensimäisellä veräjällä kuvernööriltä: "pääsetkö aidan yli, vai pitääkö sinulle veräjä purkaa?" mutta ei sanonut tarvitsevan purkaa, ja niin sitä tultiin tänne.
Mutta täällä se tuli akoille hätä, kun piti ruveta ruokaa laittamaan, eikä ollut mitään varustettua edeltäpäin ja muutenkin kaikki yhtä tuhmia. Eihän siitä yrittänyt tulla kerrassa mitään koko ruokapuuhasta, vaan kun isä itse ryhtyi käsiksi ja kantoi pöydälle härän ja sian palvatun takaraajan, maljallisen voita, suuren kasan leipiä ja useita viilipyttyjä, niin pääsivät ne akat siitä huolesta. Isä käski syömäänkin ja sanoi: "ei tässä ole niitä kihveliä eikä kahvelia eikä leikattuja leipiä, vaan on siinä teräviä puukkoja, saanethan niillä erän, pitäähän tuo leipä saada lehdostakin", johon kuvernööri vakuutteli: "kyllä tässä, kyllä tässä".
Syötyä sanoi isä: "lähdepä nyt minun suoperkkiotani katsomaan, koska kuulut sitä varten tänne poikenneen!" Ja ihastuksissaan sitä kuvernööri katselikin. Se oli silloin kokonaan ruisna, ja sitä ei ollut vähä. Nyt se on niittynä; haluatko lähteä katsomaan, ei se ole kaukana?
Mielelläni seurasin isäntä Pietaria niitylle. Oli siinä todella alaa sydänmaantalon viljelysmaaksi yhdellä kertaa, sillä tämä oli vain yksi osa korpikeisarin raivioista. Heinälatoja siinä oli noin puolitusinaa, vaikkei kaikki paikat kuuluneet enää hyvästi kasvavankaan. Uudemman viljelystavan mukaan siihen tulisi yli kymmenen ladon heiniä.
— Sattuiko tämä hyvään vuoteen silloin ensi kerralla? kysyin isännältä.
— Hyvään sattui, vastasi hän. Ja siitä se on pohja tämän talon varallisuuteen, sillä rukiita tuli niin, ettei tahtonut aittoihin mahtua. Pienempi tässä olisi talo, jos halla kävi silloin vieraana.
— Mahtoi se isäänne peloittaa, arvelin minä.
— Kyllä kaiketi, mutta ei siltä uskallus sittenkään olisi mennyt. Niin sanoi silloinkin, kun viimeiset siemen jyvät kourastaan heitti: "nyt se on minun osaltani tehty; anna Luoja, jos annat, mutta jos et nyt anna, niin tottahan annat toisella kerralla".
— Se oli suora rukous ja auttoi.
— Suoruus aina auttaa, vakuutti hän kääntyen kotiin päin.
— Onko se totta, että joku sotaherra olisi vaatinut isänne tutkintoon? kysyin pihaan kävellessä.
— Totta se on, sanoi isäntä. Se oli sattunut aikoja ennen, heti Ruotsin vallan loputtua. Tänne pääkylälle oli näet majoitettu Venäjän sotaväkeä. Ja oliko se nyt niiden päällikkö vai tarkastaja, joka oli kuullut, että täällä on mies, jota kutsutaan keisariksi, ja silloin ei muuta, kuin haettiin tutkittavaksi. Jo sanoi isä vähän pelänneensä, mikä tästä tulee, mutta sitten sanoi ajatelleensa, että rohkeus ja rehellisyys ne parhaiten auttavat, ja oli pystypäisenä astunut sotaherran eteen. — "Kutsutaanko sinua keisariksi?" oli kysynyt tuimasti. — "Niinhän ne ovat haukkuneet", isä sanoi vastanneensa. — "Mitä haukkuneet?" oli taas sotaherra ärähtänyt. "Itsekin kuulut nimittävän itseäsi keisariksi." — "Olenpa voinut sattua sanomaan", oli isä myöntänyt. — "Kenen keisari sinä olet? Onko sinulla valtakunta ja sotaväkeä?" oli taas tutkannut. — "Onhan se tuolla korven keskellä valtakunnan tapainen, ja sotaväkeä siellä on näin kesällä, ettei saa silmiään kunnolle auki", oli isä sanonut ja sitten selittänyt: "se on näet niin, että kun minä asun tuolla sydänmaalla, jossa on tavattomasti itikoita ja paarmoja, niin ihmiset ovat ruvenneet minua kutsumaan itikoiden ja paarmojen keisariksi." Silloin oli sotaherrakin laskenut leikiksi, vieläpä taputtanut naurain olkapäälle ja sanonut: "saat pitää sotaväkesi ja olla niiden keisari".
Puhellessa jouduttiin pihaan takaisin, jossa vaimoväellä oli tarjottavana kahvia. Sen juotuamme meni ukko kaapilleen, otti sieltä pullon ja kysyi:
— Kelpaako sinulle ryyppy?
— En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.
— Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.
Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.
— Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.
— Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.
— Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä. Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven, niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun onnellasi".
— Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.
— Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen (vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan. Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"
— Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman puhetavan?
— Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.
— Niinhän se siellä on, mutta ihmiset ovat vaativampia kuin Jumala, huomautin minä.
— Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa tulla, vai mitä arvelet?
— Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.
Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita. Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa, tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki alkuasukkaille — samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?
PS. Näköjään "Amerikka Savossa" löytyy ainakin neliosaisen Tarinoita-sarjan (1886-1906) kolmannesta kirjasta.
