Walt Whitman: Kirje leiriltä (suom. Uuno Kailas)

Walt Whitmanin runo, joka yhdistää Keskilännen viljelyidylliä ja sisällissodan tragediaa. Kumpikaan miljöö ei ole keskeistä länkkärien sisältöä, mutta ei tällaisessa blogissa tarvitse ollakaan.

»Tule vainioilta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti — pojaltasi on tullut kirje.»

Katso: on syksy.
Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset
huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,
omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.
(Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?
Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset surisivat äsken?)
Korkealla kaiken yllä — taivas, niin tyyni,
niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;
ja taivaan alla on myöskin kaikki tyyntä, elävää ja kaunista — ja farmi kukoistaa.

Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;
mutta tule vainiolta nyt, isä — tule, tyttäresi huutaa sinua;
ja tule ovelle, äiti — tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.

Äiti, hän rientää minkä ehtii — jalat vapisevat — se tietää pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.
Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta — oi sinä haavoitettu äidinsydän!

Kaikki pyörii hänen silmissään — mustat läikät tanssivat —
hän käsittää vain tärkeimmät sanat, katkonaisia lauseita.
— »Osunut rintaan, ratsuväkihyökkäys, makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian.»

Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa, heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.

»Älä sure niin, rakas äiti» (tuskin täysikasvuinen tytär nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
»Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian.»

Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei hänen tarvitsekaan parantua, vakaan ja uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut,
ainoa poika on kuollut.

Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan — yöllä hän koettaa nukkua, herää usein
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä —
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen poikansa luona.

Suom. Uuno Kailas. Teoksesta Uni ja kuolema. WSOY 1931. Alkuperäinen runo "Come up from the fields, father" löytyy esim. täältä.

Eino Leinon runo

Eino Leino
Indiaani

Minä olen kuin metsien indiaani,
sinä valkoinen,
jonk' olin ma ryöstänyt majahani,
joka jätti sen.

Minä juoksen ja uin ja tahdon kiini
taas valkoisein.
Tuost' astunut pieni on mokkasiini
yli sammalein.

Hän täst' on tullut ja tuosta mennyt,
sen tiedän vain.
Mut mist' on tullut ja minne mennyt
mun armahain?

Kokoelmasta Sata ja yksi laulua (1898)

Kauppis-Heikki: Amerikka Savossa

Kauppis-Heikin eli Juho Kauppisen (1862-1920) novelli, joka osui silmiini jonkin muinaisen antologian digitoidussa Gutenberg-versiossa. Tässähän ei olla lainkaan Pohjois-Amerikassa, mutta siihen ja sen rajaseutuluonteeseen viitataan pitkin tarinaa. (Näin ko. antologian jollain kirpparilla myöhemmin, mutta en innostunut niin paljon, että olisin ostanut. Ja hintakin taisi olla kova.)

AMERIKKA SAVOSSA

(Asutustarina.)

Matkallani jouduin kerran Amerikkaan. Ei se ollut tuo valtameren-takainen suuri Amerikka, tasavaltaisine hallituksineen, vaan ainoastaan vanha, harmaantunut talo Pohjois-Savon sydänmaalla, jolla myös on sama nimi.

Tämän Amerikan hallitsijat ovat aina olleet yksinvaltiaita, ja jokaisella on ollut etunimenä Pietari. Omin päinsä he ovat käyneet sotaa karhuja y.m. metsässä löytyviä vihollisia vastaan, ja ensimäistä Pietaria oli kunnioitettu arvonimellä: Karhu-Pietari. Toinen Pietari oli ollut samalla kova soiden perkkaaja, oikea korven ukko, eikä häntä nimitettykään sen halvemmalla nimellä kuin Amerikan keisari. Kolmas Pietari peri isänsä arvonimen, vaikka hänen maineensa olikin paljoa pienempi kuin edellisten. Rauhaisan ja juhlallisen näköinen oli tämäkin ukko pitkine tukkineen ja harmaine partoineen. Mennessäni istui hän honkaisen pöydän päässä suuressa tuvassa, puolitusinaa kehrääviä vaimoja tovereinaan. Heti hän nousi vieraan puheille ja vei omaan kamariinsa, jonka pöydällä seisoi jalustalla suuri Raamattu avattuna ja sen lähellä tupakkalaatikko.

Tavallisten alkupakinain perästä aloin udella talon entisyydestä.

— Mistä tämä talo on saanut tuon mahtavan Amerikka nimen?

Huomasin koskettaneeni suotuisaan aineeseen, sillä ukko nauraa myhäytti mielissään ja alkoi kertoa:

— Vaari vainaja se on pannut alkuun niin nimen kuin talonkin. Hän oli tullut tähän Ruotsin vallan aikana, aivan synkän korven keskeen, ja lähtiessään sanonut, että hän menee Amerikkaan. Lehmä ja koira oli ollut elukoita tähän tullessa, ja tuohon tuvan takana kasvavaan koivuun, joka oli silloin ollut aisapuun vahvuinen, sanotaan mummo vainajan kytkeneen lehmänsä.

— Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin ikkunasta katsomaan.

— On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla kaikki muut puut poltetut.

— Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.

— En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä ympäri.

— Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa niin vähästä alusta, huomautin.

— Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä. Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin ihmeeksi.

— Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni toiseen polveen.

— Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä, oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.

Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.

— Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata katsellen.

— Ei sitä kaikille anneta, vahvisti ukko. Ja itse kuvernööri kävi paikan päällä tarkastamassa työalat. Oletko kuullut kertomuksia sen käynnistä?

— En sanottavasti, vastasin saadakseni kuulla asiantuntijalta itseltään.

— Eihän ne ole oikeastaan minkään-arvoisia, sanoi ukko. Ovat vain ottaneet puhuakseen, kun niistä on kummaa, että isä uskalsi puhutella kaikkia ihmisiä samalla lailla.

— Ei taitanut kuvernöörikään pahastua, arvelin.

— Ei ollenkaan, sanoi ukko. Mutta olisi voinut pahastuakin, vaan sanotaan vallesmannin tänne tullessa selittäneen, minkälainen isäntä täällä on.

— Muistatteko, miten isänne otti vastaan kuvernöörin? kysyin.

— Muistan hyvinkin. Muassa olin, kun isä meni tuonne joelle vastuukseen tietä neuvomaan. Tänne ei ollut silloin niinkään selvää tietä kuin nyt ja vielä aitoja välillä. Jalan siitä täytyi herrankin kulkea, vieläpä kiipeillä aitain yli. Kysyi se isä ensimäisellä veräjällä kuvernööriltä: "pääsetkö aidan yli, vai pitääkö sinulle veräjä purkaa?" mutta ei sanonut tarvitsevan purkaa, ja niin sitä tultiin tänne.

Mutta täällä se tuli akoille hätä, kun piti ruveta ruokaa laittamaan, eikä ollut mitään varustettua edeltäpäin ja muutenkin kaikki yhtä tuhmia. Eihän siitä yrittänyt tulla kerrassa mitään koko ruokapuuhasta, vaan kun isä itse ryhtyi käsiksi ja kantoi pöydälle härän ja sian palvatun takaraajan, maljallisen voita, suuren kasan leipiä ja useita viilipyttyjä, niin pääsivät ne akat siitä huolesta. Isä käski syömäänkin ja sanoi: "ei tässä ole niitä kihveliä eikä kahvelia eikä leikattuja leipiä, vaan on siinä teräviä puukkoja, saanethan niillä erän, pitäähän tuo leipä saada lehdostakin", johon kuvernööri vakuutteli: "kyllä tässä, kyllä tässä".

Syötyä sanoi isä: "lähdepä nyt minun suoperkkiotani katsomaan, koska kuulut sitä varten tänne poikenneen!" Ja ihastuksissaan sitä kuvernööri katselikin. Se oli silloin kokonaan ruisna, ja sitä ei ollut vähä. Nyt se on niittynä; haluatko lähteä katsomaan, ei se ole kaukana?

Mielelläni seurasin isäntä Pietaria niitylle. Oli siinä todella alaa sydänmaantalon viljelysmaaksi yhdellä kertaa, sillä tämä oli vain yksi osa korpikeisarin raivioista. Heinälatoja siinä oli noin puolitusinaa, vaikkei kaikki paikat kuuluneet enää hyvästi kasvavankaan. Uudemman viljelystavan mukaan siihen tulisi yli kymmenen ladon heiniä.

— Sattuiko tämä hyvään vuoteen silloin ensi kerralla? kysyin isännältä.

— Hyvään sattui, vastasi hän. Ja siitä se on pohja tämän talon varallisuuteen, sillä rukiita tuli niin, ettei tahtonut aittoihin mahtua. Pienempi tässä olisi talo, jos halla kävi silloin vieraana.

— Mahtoi se isäänne peloittaa, arvelin minä.

— Kyllä kaiketi, mutta ei siltä uskallus sittenkään olisi mennyt. Niin sanoi silloinkin, kun viimeiset siemen jyvät kourastaan heitti: "nyt se on minun osaltani tehty; anna Luoja, jos annat, mutta jos et nyt anna, niin tottahan annat toisella kerralla".

— Se oli suora rukous ja auttoi.

— Suoruus aina auttaa, vakuutti hän kääntyen kotiin päin.

— Onko se totta, että joku sotaherra olisi vaatinut isänne tutkintoon? kysyin pihaan kävellessä.

— Totta se on, sanoi isäntä. Se oli sattunut aikoja ennen, heti Ruotsin vallan loputtua. Tänne pääkylälle oli näet majoitettu Venäjän sotaväkeä. Ja oliko se nyt niiden päällikkö vai tarkastaja, joka oli kuullut, että täällä on mies, jota kutsutaan keisariksi, ja silloin ei muuta, kuin haettiin tutkittavaksi. Jo sanoi isä vähän pelänneensä, mikä tästä tulee, mutta sitten sanoi ajatelleensa, että rohkeus ja rehellisyys ne parhaiten auttavat, ja oli pystypäisenä astunut sotaherran eteen. — "Kutsutaanko sinua keisariksi?" oli kysynyt tuimasti. — "Niinhän ne ovat haukkuneet", isä sanoi vastanneensa. — "Mitä haukkuneet?" oli taas sotaherra ärähtänyt. "Itsekin kuulut nimittävän itseäsi keisariksi." — "Olenpa voinut sattua sanomaan", oli isä myöntänyt. — "Kenen keisari sinä olet? Onko sinulla valtakunta ja sotaväkeä?" oli taas tutkannut. — "Onhan se tuolla korven keskellä valtakunnan tapainen, ja sotaväkeä siellä on näin kesällä, ettei saa silmiään kunnolle auki", oli isä sanonut ja sitten selittänyt: "se on näet niin, että kun minä asun tuolla sydänmaalla, jossa on tavattomasti itikoita ja paarmoja, niin ihmiset ovat ruvenneet minua kutsumaan itikoiden ja paarmojen keisariksi." Silloin oli sotaherrakin laskenut leikiksi, vieläpä taputtanut naurain olkapäälle ja sanonut: "saat pitää sotaväkesi ja olla niiden keisari".

Puhellessa jouduttiin pihaan takaisin, jossa vaimoväellä oli tarjottavana kahvia. Sen juotuamme meni ukko kaapilleen, otti sieltä pullon ja kysyi:

— Kelpaako sinulle ryyppy?

— En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.

— Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.

Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.

— Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.

— Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.

— Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä. Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven, niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun onnellasi".

— Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.

— Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen (vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan. Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"

— Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman puhetavan?

— Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.

— Niinhän se siellä on, mutta ihmiset ovat vaativampia kuin Jumala, huomautin minä.

— Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa tulla, vai mitä arvelet?

— Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.

Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita. Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa, tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki alkuasukkaille — samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?

PS. Näköjään "Amerikka Savossa" löytyy ainakin neliosaisen Tarinoita-sarjan (1886-1906) kolmannesta kirjasta. 

Jori Tervanto: Perintömurha (novelli)

Wild West Finlandissa en voinut mitenkään kattavasti esitellä kaikkia 1920-1960-luvuilla ilmestyneitä lukemistolehtien novelleja. Käsittelen kyllä aihetta laajasti ja käyn läpi joitain kirjoittajia, mutta Jori Tervantoa en mainitse missään päin kirjaani. Hänen novellinsa "Perintömurha" toi jokin aika sitten tietooni ihodelainen länkkäriharrastaja Miikka Kivimäki, mistä kiitos.

"Perintömurha" ilmestyi lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaisemassa Seikkailujen Maailmassa, sen numerossa 4/1945. Seikkailujen Maailma oli yksi keskeisistä suomalaisista lukemistolehdistä, vaikka suuri osa sen materiaalista oli peräisin amerikkalaisista pulp-lehdistä - näin siinä ilmestyi esimerkiksi ensimmäinen Raymond Chandler -suomennos vuonna 1950 (ja vieläpä sellainen novelli, jota ei pitkään aikaan ollut saatavana kirjana eli "Red Wind" vuodelta 1937). Lehdessä ilmestyi kuitenkin paljon myös kotimaisia juttuja. Niiden taso ei useinkaan ollut päätähuimaava, minkä osoittaa myös Jori Tervannon novelli. "Perintömurha" ei edes välttämättä ole länkkäri, vaan se voisi olla mikä tahansa pienimuotoinen rikostarina ja tapahtua missä tahansa pikkukaupungissa nykyaikana. Ainoita länkkärimäisiä yksityiskohtia ovat sheriffi yhdessä pääosassa sekä maininta kullankaivajista. Ehkä myös tapahtumapaikan nimi - Jacksonville - on länkkäriviite. Novellin käänteet tulevat aika amatöörimäisesti ja kankeasti, vaikka tarina sinänsä onkin sujuvasti kirjoitettu.

Jori Tervanto oli oikealta nimeltään Selim Tapola (1912-1974), rautatievirkailija, joka kirjoitti työnsä ohessa yhdeksän lyhyttä romaania, poikien seikkailukirjoja tai aikuislukijoille tarkoitettuja jännäreitä tai seikkailukirjoja. Lukemistolehtien avustamisen hän aloitti samoihin aikoihin 1940-luvulla kuin julkaisi ensimmäiset kirjansa, noin kolmekymppisenä. Seikkailujen Maailmaan Tapola teki koko joukon muitakin juttuja, saatan tehdä niistä erillisen listauksen myöhemmin.

Klikkaa kuvia isommaksi, niin pääset lukemaan tarinan.

Martti Sirola: julkaisematon lännensarjakuva

Sarjakuvantekijä ja kuvittaja Martti Sirola sai aiemmin tällä viikolla Sarjakuvaseuran myöntämän Puupäähattu-tunnustuksen ansioituneesta sarjakuvaurasta. Sarjakuvaseuran julkaiseman tiedotteen mukaan "Sirola ammentaa aiheensa kansanhuumorista, Suomen historiasta ja luonnosta". Itse muistan Sirolan parhaiten nuorten lasten seikkailuleikkejä kuvanneesta Apassit-sarjakuvasta, jota tuli lapsena luettua paljonkin. Muistan myös lukeneeni paljon Sirolan hölmöläissarjakuvia.

Helsingin Sanomien uutisjutun ja haastattelun mukaan Sirola aloitti kuitenkin lännensarjakuvan tekijänä! Hän teki taideteollisesta 1970-luvun alussa valmistuttuaan länkkärialbumin nimeltä "Saapaskukkula" (eli "Boothill"), mutta kustantaja (Weilin + Göös ilmeisesti, koska tämä julkaisi niin Apassit-alpparit kuin Hölmölä-kirjatkin) ei kirjaa julkaissut, vaan toivoi, että Sirola tekisi jotain realistista. Syntyi Apassit-sarja (sarjan nimikin tietysti kertoo, että Sirolaa kiinnostivat lännenaiheet). Edit: itse en tätä enää muistanut, mutta Vesa Kataiston mukaan ensimmäisessä Apassit-kirjassa kyse on nimenomaan inkkariseikkailusta, toki kuvitellusta, mutta kuitenkin.

Kuva: Timo Ronkainen

Helsingin yliopiston kirjaston Cafe Rotundassa on Sirolan originaalien näyttely, jossa on ilmeisesti yksi näyte julkaisemattomasta albumista (kuvassa vasemmalla ylhäällä). Tarina vaikuttaa Sierra Madren aarre -tyyppiseltä aarteenetsinnältä, tyyli taas viittaa spagettiwesterneihin. Komean näköistä kamaa, toivottavasti koko seikkailu Sirolalta vielä löytyisi, niin voisi ainakin haaveilla nyt kokonaan uudesta albumista.

Cafe Rotundan näyttelyssä myös nuoruuden harjoitelma, jossa intiaanit ja cowboyt kovassa taistelussa keskenään!

Kuva: Henry Söderlund

Tapani Koivula: Aamutähti

Kustantajan selostustekstistä:

Aamutähti — Unikuvia nykyhetkestä, arjesta ja universumista 

Sairastuttuaan Tapani Koivula päätti kirjoittaa romaanin, joka sisältäisi kaiken tärkeän elämästä - ja kuolemasta. Unimatkoillaan hän kohtaa nuotiotulen äärellä vanhan intiaani Morningstarin, joka paljastaa elämän ja universumin salaisuudet. Mukaan nuotiolle ilmestyy myös sielunkumppani, intiaanityttö Ada.

Jo 25 vuotta sitten englantilainen meedio kertoi Tapani Koivulalle hänen henkioppaastaan Morningstarista. Nuotiokeskusteluissa Morningstar kertoo portin avautuneen akashaan, ihmiskunnan yhteiseen tiedostoon. Hän korostaa, kuinka tärkeää on elää täysipainoisesti nykyhetkeä, johon samalla sisältyy ikuisuus. Unimatkojen aikana intiaaniopas tarjoilee visioita ihmiskunnan aamutaipaleelta sekä tulevista kohtalon hetkistä vuonna 2023.

PS. Aamutähti ei ole ainoa suomalaisen kirjailijan tekemä kirja, jossa intiaaneilla on hallussaan muinaista, mahdollisesti ulkoavaruudesta peräisin olevaa viisautta. Väinö Lehtosen Dox, alaotsikolla Kertomus muinaisesta Meksikosta (Kristosofinen kirjallisuusseura, 1971), käsittelee samaa aihetta, erotuksena on vain se, että Koivulalla Morningstar on ilmeisesti Pohjois-Amerikan tasankointiaani, Lehtosella kyse on muistaakseni maya-intiaaneista.

PS2. Aamutähdestä on myös sarjakuvaversio, raumalaisen Esa EQ Halmisen kuvittama.

Erik Dahlberg: Takaisin länteen

kansikuva Poika Vesanto

Vuosi sitten kirjoitin Facebookissa näin:

Tämmöinen kävi: ihan omasta hyllystä löysin kirjan, joka olisi kuulunut Wild West Finlandiin, mutta jota en siinä kuitenkaan käsittele. Erik Dahlbergin ura oli sekava muutenkin, mutta ilmeisesti Takaisin länteen (1946) on suurin piirtein sama kuin Olli Teerimäki -sarjassa myöhemmin ilmestynyt Länsi toistaa kutsunsa (1958). Sitäkään en näköjään kirjassani käsittele, mutta pakko sanoa, etten enää muista, miksi näin - ehkä en saanut kirjaa missään vaiheessa käsiini. Jotta asia olisi mahdollisimman sekava, tässäkin kirjassa päähenkilön nimi on Olli Teerimäki.

Toisin sanoen Dahlberg kierrätti tekstejään vielä enemmän kuin WWF:ssä sanon.

Lisäksi pieno tiedonjyvänen Markku Jalavalta, joka luki kirjani: epäilen Wild West Finlandissa, että Erik Dahlbergin rikosromaanin Kamera ei valehtele milloinkaan (1946) kustantajaksi ilmoitettu Parno olisi ollut Dahlbergin oma firma, mutta Markun mukaan se oli Helsingissä Lönnrotinkadulla sijainnut kirjapaino. Markku kertoi käyneensä siellä useita kertoja toimiessaan nuorena miehenä lähettinä.